Voiko mikään ruokaohje olla helpompi kuin ravunkeiton
resepti?
Otetaan vettä, merisuolaa, kruunutilliä ja sokeria.
Keitetään. Lisätään ravut ja keitetään kypsiksi.
Jäähdytetään. Nautitaan paahtoleivän ja
tillisilpun kanssa. Juomaksi sopii samppanja,
valkoviini tai olut.
Tässä helpolta vaikuttavassa reseptissä piilee
lukematon määrä vaiheita ja valintoja, jotka
voivat mennä vikaan, koska rapuun liittyy paljon
virheellistä tietoa, uskomuksia ja harhakäsityksiä.
Rapu on myös monien tunteiden kohde,
koska se on vaikeasti ja harvoin saatava herkku.
Rapukautta odotetaan, rapua rakastetaan
ja kaivataan, ja sen nauttimiseen valmistaudutaan
huolella. Ravun liha on kulinaristinen täyttymys,
jos arvostaa herkkää, hienostunutta makua
ja suussa sulavaa rakennetta.
Rapuun liittyy myös vähemmän yleviä tunteita:
se on harvinaisuutensa vuoksi taistelun ja kovan
kilpailun kohde. Ravut ovat synnyttäneet ahneutta,
kateutta, salaisuuksia, valhetta ja jopa petoksia.
Monet ikävät rapuun liittyvät ilmiöt ovat syntyneet
hitaasti ja salakavalasti, kuin kenenkään
huomaamatta, koska tosiasiat ja luonnon yksinkertaiset,
mutta vääjäämättömät lait ovat historian
saatossa vääristyneet ja jopa unohtuneet ihmisten
mielestä. Rapukauden arki on haastava
koitos: keittiömestarit kamppailevat joka vuosi
laadukkaiden suomalaisten jokirapujen saamiseksi ravintoloihinsa. Rapujen jälleenmyyjät joutuvat
olemaan joka syyskesä huolissaan asiakkaiden
tarpeiden tyydyttämisestä ravuilla, jotka
vastaisivat asiakkaiden korkeita odotuksia.
Kaikilla on oikeus saada avoimesti tieto siitä,
mistä rapu on kotoisin ja miten sitä on käsitelty.
Oikea tieto ja odotus korkeatasoisesta raaka-aineesta
saa veden herahtamaan ravunystävän
kielelle jo ennen kuin ravut on kunniasaatossa
tuotu pöytään. Kenelläkään ei ole oikeutta pettää
näitä odotuksia tarjoamalla jotakin, mikä ei
ole aivan sitä, mitä sen väitetään olevan. On
surullista, että rapuun liittyviä totuuksia ja valheellisuuksia
on pitänyt puida oikeudessa asti.
Tämän kirjan kunniavieraana, kirjan
pääosassa,
on Suomen ainoa kotoperäinen rapu, jokirapu,
joka on Suomen valtion alueelta kalastettu.
Muitakin rapuja elää Suomen vesistöissä:
Pohjois-Amerikasta tuotua täplärapua on istutettu
Porin, Jyväskylän ja Lappeenrannan eteläpuolisiin
vesistöihin. Suomessa elää myös hyvin
harvinainen kapeasaksirapu, joka on peräisin
Karjalasta ja esiintyy vain muutamissa Itä-Suomen
vesistöissä.
Kirjan ovat kirjoittaneet Pekka Piiparinen ja Tiia
Arjanne. Pekka on gourmet-ruoan ammattilainen
ja erityisesti suomalaisten raaka-aineiden
asiantuntija. Hän on rakentanut Suomeen logistiikan,
jolla raaka-aineita on saatettu Suur-
Helsingin ruokapöytiin, yksityisasiakkaista aina
presidentin linnaan. Pekan pitkäaikaisin ja rakkain
herkku on suomalainen jokirapu. Tiia on
psykologi, kirjailija ja kulinaristi. Jokirapu ansaitsee tulla
uudestaan kunnioitetuksi,
ja rapuun liittyvän tiedon ja taidon tulee
päästä totuudelliseen valoon. Vasta sitten ravunkeiton
resepti muuttuu jälleen helpoksi, koska
rapua voi kunnioittaa parhaiten tekemällä sen,
mitä rapu vaatii: hyväksymään rapu sellaisena,
kuin se luonnossa esiintyy, käsittelemään sitä
elävänä olentona, keittämään ja nauttimaan se
kunnioittaen.
Helppo perusresepti myös muuntuu oikealla tiedolla
yksilölliseksi taiteeksi jokaisen ravunkeittäjän
käsissä. Syntyy rikkautta, joka jo näyttää
menetetyltä. Mikä hurmio olisikaan jälleen saada
nauttia kokkien eri tavoin keittämistä ravuista,
vertailla makuja ja päästä osalliseksi jokaisen
kokin omasta taidonnäytteestä: itse keitetyistä
ravuista. Olisi ihanaa vielä voida palata aikaan,
jolloin ravut eivät tulleet joka pöytään
muutamalta keittäjältä samalle maistuvina, vailla
mitään yllätyksiä tai uusia makuelämyksiä.
Jos ravun keittotaito teollistuu, menetämme ravun
valmistamisen taiteen ja samalla ravun yksilöllisyyden
Takaisin etusivulle
Takaisin ruoka sivulle
