Tekstinäyte:
Eräänä
lumimyrskyisenä joulukuun päivänä Pohjois-Amerikassa, vuonna
1888, Richard Wetherill ja Charlie Mason, kaksi
cowboyta eli karjapaimenta, etsivät muutamaa kateissa olevaa vasikkaa
lähellä suurta kanjonia nykyisen Coloradon osavaltion lounaisimmassa
kulmassa. Hyvin lähellä sijaitsee muitakin kanjoneita, kuuluisin niistä
tunnetaan nimellä (The) Grand Canyon, Iso Kanjoni. Se on yksi maailman
ihailluimmista luonnonihmeistä, jonka muodostuminen on kestänyt 6-10
miljoonaa vuotta. Tänä päivänä kanjonin rakentaja, Colorado-joki, virtaa
puolentoista kilometrin syvyydessä ja kiemurtelee ohi toinen toistaan
upeampien kivimuodostelmien ja maisemien noin 445 km matkan.
Karjapaimenet sattuivat ratsastamaan lähelle kanjonin reunaa.
Lumimyrskystä huolimatta heidän silmiensä eteen avautui uskomaton
näkymä. Kanjonin vastakkaisella seinämällä, suuren kalliokielekkeen
suojassa, nousi punaruskea kaupunki. Sen rakennukset olivat
monikerroksisia, ja muutama pyöreä tornikin oli selvästi havaittavissa.
Asukkaita ei kuitenkaan näkynyt, ja miehet päättivät olla varovaisia
siitä kenelle he näkemästään myöhemmin kertoisivat, peläten, että heitä
ei uskottaisi ja ehkä jopa pilkattaisiin. Kolme vuotta myöhemmin he
kuitenkin palasivat paikalle. Sillä kertaa heidän mukanaan kulki
suomenruotsalainen tutkimusmatkaaja, Gustaf Nordenskjöld (1868-1895).
Hän oli tullut lännen kuivaan ilmastoon terveytensä vuoksi, mutta
kuultuaan huhuja kalliokaupungista hänessä heräsi palava kiinnostus, ja
niin Gustaf suostutteli vastahakoiset karjapaimenet opastamaan hänet
paikan päälle. Nordenskjöldit muuttivat Ruotsista Suomeen 1600-luvulla.
Vuodesta 1709 samaa Nordenskjöldien sukua asui parinsadan vuoden ajan
Frugårdin kartanossa, lähellä nykyistä Mäntsälää. Gustafi n isä oli
Adolf Erik Nordenskjöld (1832-1901), hänkin kuuluisa tutkimusmatkailija,
joka purjehti ensimmäisenä Koillisväylän kautta Aasiaan. Gustafi n äiti
oli Anna Mannerheim, marsalkka Mannerheimin täti. Gustaf Nordenskjöld
oli aikaansa nähden hyvinkin oppinut tutkija. Hän paneutui
tutkimustyöhön suomalaisella sinnikkyydellä ja tarkkuudella, huonosta
terveydestään huolimatta. Ensimmäinen monografi a, erikoistutkielma,
karjapaimenten kalliokaupungista ja sen muinaisista asukkaista,
“Mesa Verden Kallioasukit” (“The Cliff Dwellers of Mesa Verde”)
oli Gustaf Nordenskjöldin kirjoittama. Teosta
arvostetaan tiedepiireissä vielä tänäkin päivänä. Nykymaailma tuntee
Mesa Verden kalliokaupungin nimellä (The) Cliff Palace,
Kallio-Palatsi. Sen muinaiset asukkaat olivat
Anasazi-intiaaneja, joiden jälkeläiset asuvat vieläkin Pohjois-
Amerikassa, Rio Grande -joen rantamilla, Coloradon, Arizonan ja Uuden
Meksikon osavaltioiden alueella. “Anasazi” nimitys oli muiden intiaanien
näille ihmisille antama. He itse kutsuivat itseään nimellä (The) Ancient
Ones, Ikivanhat. Enimmillään Kallio- Palatsissa eli samanaikaisesti ehkä
120-150 intiaania. Asiantuntijat ovat olleet asukasluvusta kovinkin
erimielisiä, jotkut ovat jopa ehdottaneet tuhatta asukasta. Viimeisimmät
tutkimustiedot puoltavat kuitenkin paljon pienempää lukua. On myös
ajateltu, että Mesa Verde oli eräänlainen ruoan ja/tai tarvikkeiden
“varastokeskus”, jonka vakituiset asukit olivat “huoltovoimia”.
Ajoittain asukasluku saattoi sitten paisua suureksikin, kun lähistöllä
asuvat heimot tulivat hakemaan tarvikkeita. Toistaiseksi tämä on
kuitenkin vain teoriaa, jota ei ole tieteellisesti todistettu.
Tunnetuimmat nykyheimot, jotka polveutuvat Anasazeista, ovat
Pueblo-intiaaneja. Esimerkiksi Hopit ja Zunit kuuluvat
Pueblo-intiaaneihin. Anasazeilla oli tietysti muitakin asumuksia kuin
Kallio-Palatsi. Monet niistä oli rakennettu tasangoille, ei kallioiden
seinämiin. Kallioasumukset näyttävätkin olleen Anasazien käytössä vain
vähän aikaa, ehkä parisen sataa vuotta, ennen kuin ne hylättiin
salaperäisesti muutaman vuoden sisällä 1200-luvun loppupuolella. Syitä
tähän hylkäämiseen on esitetty monia, kuten kuivuus, riistan ehtyminen,
vihamielisten heimojen hyökkäykset, mutta aivan tarkkaa varmuutta siitä
ei ole. Varmaa kuitenkin on, että kerran lähdettyään Anasazit eivät
koskaan palanneet asumaan Kallio- Palatsiin. Se ja useimmat muutkin
Ikivanhojen asumuksista seisoivat yksin ja hylättyinä, unohdettuina,
melkein 700 vuotta, kunnes 1800- ja 1900- luvuilla Nordenskjöld ja muut
tutkimusmatkailijat ja arkeologit alkoivat kiinnostua niistä ja niiden
sisältämästä historiasta. Olen asunut Pohjois-Amerikassa 30 vuotta.
Noiden vuosien aikana minussa heräsi kiinnostus intiaanien muinaiseen
kulttuuriin, ja olenkin perehtynyt laajalti eri heimojen tapoihin,
uskomuksiin ja elämään sekä kirjojen että intiaaniystävieni kautta.
Vaikka “Kannehkawan” henkilöt ja tapahtumat ovat mielikuvituksen
tuotetta, olen yrittänyt kuvata Anasazien elämää, rituaaleja, tapoja,
vaellusmatkoja ja arkipäivän askareita mahdollisimman odenmukaisesti.
Toivon tämän antavan lukijalle realistisemman taustan, jolle itse
mielessään rakentaa kirjan tapahtumat. Kirjan loppuun on liitetty
sanasto, josta voi katsoa outojen sanojen merkityksen. Eri
intiaaniheimot ja nimet on myös lueteltu.
“Kannehkawa” sijoittuu
aikaan, jolloin Ikivanhojen elämässä tapahtui suuria muutoksia, aikaan,
josta nykypäivän ihmisillä on vain tutkijoiden ja arkeologien työstä ja
Anasazien jälkeläisten perimätiedoista saatu aavistus. Vaikka olen
käynyt Mesa Verdessä useamman kerran ja käyttänyt sieltä saamaani
inspiraatiota Maissinviljelijöiden kylän kuvaamisessa, en kuitenkaan ole
tarkoittanut tapahtumien saaneen alkunsa juuri sieltä.
Olin onnekas ensimmäisen
Mesa Verde-vierailuni aikana, sillä tein sen ennen kuin paikasta tuli
Yhdysvaltojen suosituin turistikohde. Silloin oli mahdollista kävellä
talojen edessä levittäytyvällä tasanteella, vaikkapa kurkistaa, minne
talojen välistä kulkevat polut johtivat. Sain jopa laskeutua erääseen
“kivaan” ja nähdä sen sisustan. Nykyisin suoja-aita estää kaiken
lähemmän tarkastelun, ja vierailija saakin ehkä paremman kuvan
yksityiskohdista käyttämällä kameransa kauko-objektiivia kuin omia
silmiään. Silti paikka ja sen ympärillä leijuva ajan henki on vieläkin
hyvin vaikuttava. Minun Maissinviljejöideni kylä on hyvin samankaltainen
kuin Mesa Verden Kalliokaupunki kerran oli. Ehkä näiden tietojen ja oman
mielikuvituksemme avulla mekin voimme hetkeksi palata menneisyyteen,
siihen ensimmäiseen Ikivanhojen maailmaan, jonka Suuri Henki loi. Sirkka
Shayan
“Vaimo!
Missä ovat heittokiveni, ne siinä sudennahkapussissa olleet?”
Juokseva-Tuulen kiihkeät sanat kiirivät ikkuna-aukosta sisään, ennen
kuin edes näin hänen sandaaliensa heilahtavan ikkunareunan yli. Olin jo
jonkin aikaa ollut kuulevinani ulkoa hätäisiä huutoja ja meteliä, mutta
en ollut kiinnittänyt niihin suurempaa huomiota. Arvelin mieheni tulevan
sinä päivänä kotiin kivasta ja olin keskellä ruokavalmisteluja. Olin
ajatellut, että jos syöttäisin hänet täyteen kuin raadonsyöjäkotkan
tuoreen wakantankaruhon jälkeen, hän lopulta nukahtaisi, eikä minun
tarvitsisi taas turvautua kuunmerkki-tekosyyhyn yörauhan saadakseni.
Mies olisi varmasti ollut hyvin epäluuloinen kahdesta kuunmerkistä niin
lyhyen ajan kuluessa. Toiveikkaana olin hakenut varastosta pemmikaania,
kuivattuja marjoja ja piñonpähkinöitä. Pikitkin olivat puolivalmiiksi
paistetut. Hämmästyin miehen hätäisyyttä ja viittasin paistolastallani
takahuoneeseen. Siellähän hänen kallisarvoinen pussinsa oli, kaikkien
muiden metsästysvälineiden kera, maahan upotettuun saviarkkuun
piilotettuna. Siellähän ne olivat aina olleet. “Mitä sinä nyt noin
hätäilet?” ehdin kysyä, kun Juokseva-Tuuli jo harppoi kohti osoittamaani
suuntaa, viitta harteilla hulmahtaen, hiuspatukka vihaisesti vinossa. En
tosiaan koskaan ollut nähnyt miestäni aivan niin kiihkoissaan ja
vikkelänä. Mielessäni ajattelin häntä aina Istuva-Tuulena. Sitten
huomasin Maaoravankin tulleen sisään isäänsä seuraten, ruskeat silmät
laajoina ympärilleen pälyillen. Pojalla meni peukalo suuhun. Tämä oli
tapa, jota hän käytti rauhoittaakseen itseään kun oli peloissaan tai
hermostunut jostakin. Juokseva-Tuuli oli yrittänyt vieroittaa poikaa
tästä käyttäytymisestä äristen aina sen huomatessaan: “Äitisikö nisiä
sinä vielä kaipaat? Ei urholla sellaiseen aikaa ole!” “Mitä tuolla
ulkona tapahtuu, tiedätkö sinä?” Poika otti peukalon pois suustaan ja
vastasi kysymykseeni:
“Denet tulevat!”
Tunsin pyörtyväni.
Denet!
Tulossa!
Miksi? Ei varmastikaan ollut kysymys ystävällisestä naapurivierailusta,
niin paljonpuhuvaa oli Juokseva-Tuulen sekavan etsinnän ääni. Kuulin
kuinka hän penkoi tavaroitaan, kiljaisten aina välillä: “Tuossa!” tai
“Tuotakin tarvitsen!” ja “Kuolema niille paiseisille koirille!” “Mistä
sellaista tiedät? Kuka niin väittää?” Ravistin poikaa olkapäistä. Hänen
täytyi olla väärässä. “Cacique ryntäsi kivaan, kun olimme
järjestelemässä tavaroita kotiinpaluuta varten. Hänen perässään tuli
pari soturiakin. Näin he huusivat. En minä tiedä...” Sormi meni takaisin
suuhun, ja tunnistin äänensävystä Maaoravan olevan tosiaan peloissaan.
Olihan hän vasta nähnyt kesiä vain niin monta kuin keonrakentajalla oli
jalkoja. “Älähän nyt”, yritin muuttaa käteni lempeämmäksi, niin kuin
äidin käden tulisi olla. Taputtelin häntä pään päälle, mutta oma
sydämeni alkoi hakata mielettömästi. Oliko tämä sitä sotaa, josta
caciquemme ja viisaamme olivat varoittaneet useamman kesän ajan? En
vieläkään tiennyt, olivatko puutarhamme tuhonneet miehet olleet Denejä
vai kenties johonkin toiseen heimoon kuuluvia. Entä Jättiläinen? Oliko
hän tulossa? Oliko hän niin raivostunut lähdöstäni, että oli nyt valmis
tappamaan meidät kaikki?
“Kyllä
Kotkankynsi pelastaa meidät, vaikka jokin sotajoukko yrittäisikin
vahingoittaa kylää. Hän on taitava ja urhea cacique. Ei hän anna meille
tapahtua mitään.” Sanani tuntuivat rauhoittavan Maaoravaa hieman, mutta
aavistelin, että Kotkankynsi ei varmastikaan ollut kaikkein taitavin
sotapäällikkönä, eihän hänellä ollut siitä paljoakaan kokemusta. Jos
kylämme miehet pääsisivät neuvottelemaan asiasta, hän kyllä osaisi
löytää oikeat sanat. Kotkankynsi oli erittäin älykäs ja hyvä laulujen
laulaja ja tarinoiden kertoja.
En ehtinyt viedä
ajatuksiani sen pitemmälle. Juokseva-Tuuli säntäsi takaisin
keittohuoneeseen, nyt täydessä sotavarustuksessa, nahkainen nuolikotelo
ja atlatl olkapäälle ripustettuina. Toinen käsi kohotti ilmaan paria
pitkää keihästä. Lannevaatteen poimuista pilkotti puukonkahva, ja toinen
puukko oli sidottu kaninnahkanyörillä hänen paljaaseen reiteensä.
Tunnistin siitä, että nyt oli kysymys tosiaan jostakin tärkeästä.
Juokseva-Tuuli arvosti kaninnahkanyörejään kovasti eikä olisi tuhlannut
sellaisen käyttöä mitättömään askareeseen. Hän uskoi niiden pitävän
erityistä voimaa sisässään. Ensimmäistä kertaa aavistin miehessäni
häivän siitä jäntevyydestä ja voimasta, jota hänellä varmasti oli ollut
nuorempana.
“Denetkö
tulevat?” kuiskasin.
Juokseva-Tuuli sihahti hampaidensa raoista: “Ne koirat! Tappoivat
Peuranlavan! Toinen vartijoistamme pääsi pakoon ja hälytti heti caciquen.
Soturimme ovat kaikki aseistautumassa. Denet olivat huutaneet tuhoavansa
koko kylämme. Nyt ei ole enää kysymys muutaman maissintähkän
varastamisesta.” Siis Denet olivat todella olleet puutarhavarkaamme!
Jättiläinen oli varmasti Dene, vihollinen!
Kuinka kauheata!
Olin antanut vihollisen
koskea itseeni, nauttia naisenpaikastani.
Olin jopa itse nauttinut
siitä. Tunsin kaikkien Iso-Äitien ja kaikkien Iso-Iso-Äitien lähettävän
murskaavia katseita viheliäiseen ruumiiseeni, sylkevän päälleni. Halusin
kutistua vesikirpun kokoiseksi ja hukkua lähimpään vesiruukkuun.
Hetkessä minusta tuntui naisenpaikkani olevan kuin tulessa,
kalistinkäärmeen polttama. Sisimpääni ahdisti sietämätön halu juosta
alas kanjonin seinämäpolkua ja peseytyä vesilähteessä. Tunne toi mieleen
hääaamuni hätäisen, kiihkeän pesun ja tuskan. Huudot ulkona kovenivat ja
monikertaistuivat. Nyt kuului naistenkin ääniä ja pikkulasten itkua, kun
heidät oli riuhtaistu nopeasti irti terassilieoistaan. Joku huusi
Juokseva-Tuulta kiirehtimään. Tunnistin naapuritalomme soturin äänen.
“Denet
ovat ehkä jo tulossa alas. Sinulla ja lapsilla ei ole mahdollisuutta
päästä piiloutumaan
metsään. Juoskaa puropolkua kanjonin pohjalle! Nopeasti nyt!”
Juokseva-Tuuli melkein heitti pikku Kevään-Tuoksu-Kukkasen ulos
ikkunasta, talon ulkopuolelle. “Yksinäinen-Käpy! Missä olet?”
Juokseva-Tuuli karjui seuraavaksi ja mulkoili taakseen, kohti
makuualuetta. “Hän ei ole täällä”, vastasin. “Lähti aamulla parin
ystävän kanssa peuroja etsimään.”
“Peuroja!
Nyt tarvitaan joka mies! Hän on jo tarpeeksi vanha ja osaa käyttää
heittokiveä siinä missä joku toinenkin. Saa vielä kuulla tästä, kunhan
saan pojan korvistaan kiinni!” Juokseva- Tuuli vaahtosi. Kietaisin
valmiiksi leipomani pikit, hieman pemmikaania ja marjoja nopeasti nahan
palaseen. Kipusin ikkunan reunalle, Maaorava vikkelästi perässäni. “Hyvä
se ehkä vain on, että Yksinäinen-Käpy on poissa. Jos vaikka kylälle
tapahtuu jotain, ainakin hän on hengissä”, sanoin miehelleni, kun hänkin
pääsi varusteineen maahan.
Lapset olivat jo juosseet
jonkin matkaa talojen välistä kujaa. Hämmentyneinä he odottelivat minua
lähellä terassia, äänten ja kiireisten jalkaparien sekamelskassa.
Varmasti Juokseva-Tuuli olisi asiaa ajateltuaan kanssani samaa mieltä,
mutta nyt hän murahti vain jotakin yrmeästi takaisin. Ymmärsin minun
olevan paras kiirehtiä purolle ja sitä tietä alas kanjoniin, kuten hän
oli komentanut.
Otin pienempiä lapsia
kädestä, ja liityimme muiden naisten juoksevaan joukkoon. Jostakin
ilmestyi Tähti-Vuoren-Huipulla. Ilokseni huomasin hänen auttavan vanhaa
isoäitiään, Juokseva-Tuulen äitiä, anoppiani, joka ei enää ollut kovin
varma jaloistaan. Ilmeisesti tyttö oli ollut terassilla maissia
jauhamassa, kun miesten sanoma oli kiirinyt kylän yli, ja oli nähnyt
vanhuksen kompuroivan ulos talostaan. Appeni oli kuollut kauan sitten.
Vanha nainen, Kyyhkyn-Sulka-Vedessä, eli yksin. Talon perintöoikeuksista
oli ollut kiistaa, sillä hänellä ei ollut lainkaan tyttäriä, vain viisi
poikaa, joista heistäkin kaksi jo kuolleita. En tuntenut kovinkaan
vahvaa lämpöisyyttä anoppiani kohtaan, mutta osoitin hänelle kuitenkin
aina asiaankuuluvaa kunnioitusta mieheni äitinä. Miten oma äitini ja
sisarukseni selviäisivät, Kuun-Sirppi ja uusi pieni veljeni, joka oli
töin tuskin nähnyt ensimmäistä kesäänsä?
En kuitenkaan ehtinyt etsiä
heitä. Oli pakko keskittyä kapeaan, vesiliukkaaseen polkuun. Päästin
Kevään-Tuoksu-Kukkasen kädestä irti. Hän tunsi polun jokaisen niljakkaan
kiven ja kolon paremmin kuin minä. Maaoravakin oli jo riuhtaissut
itsensä irti otteestani. Totesinkin, että lapset olivat varmaan
ajatelleet auttavansa minua, vanhaa äitipuoltaan, pitäessään kiinni
kädestäni, eikä päinvastoin. Otteestani vapaina he juosta kipittivät
aikuisten jalkojen seassa nopeasti eteenpäin. Terassin reunan kadotessa
pääni yläpuolelle näin vielä vilauksen Juokseva-Tuulen viitankulmasta,
kun se hulmahti kivan suunnalla muiden viittojen seassa. Hänen
hiuspatukkansa osoitti jäykkänä viivana taaksepäin, samalla kun toinen
käsi kohotti pitkää keihästä eteenpäin.
Sekasorto oli melkoinen,
sekä Tulivirralle johtavalla polulla että ylös puutarhaan vievillä,
kallioon hakatuilla askelilla. Takanani tunkevat ja työntävät naiset ja
lapset eivät antaneet enää mahdollisuutta seurata miestemme liikkeitä.
Mitä alemmaksi meidän ryhmämme ehti, sen hiljaisemmaksi se muuttui.
Aikaisempien huudahdusten ja kiirehtimiskehotusten sijalle oli tullut
hengästyneitä huokaisuja ja kymmenien sandaaleiden läpsytystä savista,
kosteata polkua vasten. Silloin tällöin joku pienimmäisistä horjahti ja
loukkasi polvensa. Heti joku ympärillä olevista naisista kaappasi lapsen
ja tukahdutti ulospyrkivän itkun kämmenellään. Ilman sanojakaan,
vaistomaisesti, ymmärsimme olevan etumme mukaista päästä nopeasti
piiloon Dene-miesten sotaisalta raivolta. Kanjonin pohjalle oli pitkä
matka. Lasten itku saattaisi kaikua pitkin kiviseiniä ja johdattaa
miehet suoraan peräämme. Tulivirran rinteissä meille oli luvassa
piilopaikkoja. Tiesimme monta onkaloa ja luolaa, joista useampikin
henkilö saattoi etsiä suojaa. Parasta kaikesta, vettä meiltä ei ainakaan
puuttuisi. Jos joutuisimme olemaan paossa pitempään, oli helpompaa jos
lähettyvillä oli juotavaa. Ymmärsimme kyllä, että jos Denet
voittaisivat, moni meistä joutuisi suremaan miestään, poikaansa,
veljeään. Aavistimme senkin, että jos Dene-soturit halusivat löytää
meidät, ei kestäisi kauan ennen kuin he tajuaisivat, mihin suuntaan
olimme lähteneet. Mahdollisuuksiahan oli vain yksi. Toivoimme vain, että
he joko ajattelisivat löytämiseemme menevän liikaa aikaa ja vaivaa, tai
että heidänkin mieshukkansa olisi niin suuri, että heiltä ei liikenisi
urhoja pelkkien voimattomien naisten ja lasten metsästykseen.
Ikuisuudelta tuntuvan, hientäyttämän, sydäntä riuhtovan juoksun jälkeen
löysin äitini ja sisarukseni kanjonin pohjalla. Päätimme kaikki
pysytellä yhdessä ja yrittää löytää tarpeeksi suuren luolan meille
kahdeksalle. Muutkin naiset tuntuivat järjestäytyvän perhesiteidensä
mukaisesti. Aloimme hajaantua edessämme tyrskivän veden ylä- ja
alavirtaan. Tulivirran ranta oli kivinen. Ei ollut paljoa huolta
jalanjälkien jättämisestä, mutta arvasimme Denien olevan maineensa
veroisia. Jos he vaivautuisivat alas asti, he kyllä nuuhkisivat, missä
useimmat meistä piileksivät.
Olivathan he verenhimoisia, kuolaavia koiria! Kiiruhdimme virran juoksua
ylöspäin. Tiesin siinä suunnassa olevan suurehkon luolan, joka sijaitsi
ylempänä kanjonin seinämällä. Mainitessani siitä äidilleni ja
anopilleni, päätimme olevan viisainta yrittää sinne. Denet toivottavasti
tutkisivat vain kaikki veden läheisyydessä olevat kolot. Tuskin he
kipuaisivat seinämiä takaisin ylös etsimään jotain luolaa, josta eivät
etukäteen voineet olla tietoisia. Tämä vaihtoehto tuntui hyvältä. Niinpä
lähdimme matkaan ensin hätäisesti hyvästeltyämme alajuoksuun kiirehtivät
naapurimme ja ystävämme.
Takaisin
Etusivulle Takaisin
Romaanit sivulle
