Esikoisrunokokoelma, kokeneen merenkävijän tuntoja
elämästä ja rakkaudesta. Eläkkeellä oleva merimies,
urjalalainen Asko Viholainen kertoo runoissaan
rakkaudestaan mereen, luontoon ja ihmisiin.
Hän on voittanut runokilpailuja ja hänen runojaan
on julkaistu eri antologioissa ja lehdissä
sekä sävelletty lauluiksi.
Silmiesi
ikkunoista
vedit minut
huoneesi hiljaiseen hämärään
Äänesi hyväily
kuin ikävän huuto
läheltä, lähemmäksi halusimme
Sormieni päissä
sanomattomat sanat
ihosi tuhansia korvia rakastivat
Kääpiöitä
yön tummat tunnit
jokaisesta yritimme venyttää jättiläisen
---------------------------------------------
Katsokaa!
Yhä palavat pensaat ja
kankeakieliset moosekset
johtavat laumojaan luvattuun maahan.
Rauhankyyhky lentää
pommi nokassaan,
munien kolme viisasta miestä
itäiselle maalle, neuvojaan antamaan.
Älä itke Jerusalem,
vaan ota kivi kouraan,
sillä rauhanpalkinnon saa se,
joka kivensä pitemmälle linkoaa.
Ja kuunnelkaa!
Yhä palaa bensiini ja
kankeakieliset moosekset
johtavat laumojaan luvattuun maahan.
---------------------------------------------
Perkeleet
lentävät, ja
rikinkatku leijuu ilmassa.
Huulet vaaleina
mies puristelee nyrkkejään,
tyhjää löytäen.
Vaimo uppoaa
mykkään itkuunsa
kuin vain nainen osaa.
Mies tempaisee lakin päähänsä,
ja kohta kuuluu
halkeavien puiden jytinä.
Kirves heiluu,
hiki irtoaa, mies miettii eroa,
ja kuolemaa.
Nainen katsoo ikkunasta
piilotettu hymy suupielessään.
Mokomakin jurottaja,
kivenvääntäjä, tulihousu.
Jos nyt tulisit, niin
suukon antaisin.
---------------------------------------------
Seireenien
unettavaan lauluun
rannalle
kiveksi jähmetyin
Ohi ajavien vanavedet
kuin ilkkuen
kylkeäni nuolaisevat
Laivat tulevat
menevät
ajavat silmistäni ulos ja
sisään
Mutta minä en mihinkään pääse
Takaisin Runoja sivulle
|
