Maalausta harrastava nainen miehineen on ottanut luokseen asumaan vanhan
sukulaisnaisen, Ennin. Tämän muistamattomuus, diivailu ja "näytökset"
pankeissa ja kaupoissa ärsyttävät mutta toisaalta herättävät
kiinnostusta ja saavat kertojan yrittämään vanhan naisen muotokuvan
maalaamista. Samalla maalari käy läpi omaa elämäänsä, touhuamistaan ja
surujaan sekä uskoaan ja epäilyjään.
Enni,
Imatralaisen majatalon aputyttö, rakastuu hienosti käyttäytyvään
"liikemieheen", jonka lasta toinen aputyttö Helvi odottaa. Tietämättä
Helvin kohtalosta alaikäinen Enni lähtee miehen mukaan mutta mies kuolee
ja Enni lähtee Viipuriin. Enni tarjoilee ravintolassa, rakastaa hienoja
vaatteita, on nuori ja kaunis, hänestä kirjoitetaan runoja ja hänelle
lauletaan serenadeja, ja Viipuri juoruaa - varsinkin kun onneton
runoilija hirttäytyy hänen ikkunansa alla. Enni saa parempia
työpaikkoja, oppii ruotsia, saa ihailijoita, mutta illalla yksin
sängyssä kuuntelee mielessään mammansa laulua kotimökin hämärässä.
Ihailijoita ja suhteita on. Sota ajaa pois Viipurista, ja junassa
matkalla Helsinkiin Enni tapaa miehen ja on pian naimisissa, mutta
avioliitto jää lyhyeksi. Ja sitten kaksikymmentäviisi vuotta
reskontranhoitajana Helsingissä, ja "liivit ja meikki, hoidettu ja
huoliteltu ulkoasu ovat panssarisi ulkomaailmaa vastaan. Kukaan ei saa
kurkistaa sisimpääsi."
Ja taiteilija toteaa
muotokuvien olevan valmiita - ne eivät ole muotokuvia, vaan maisemia,
joissa on elämän riemua ja tuskaa, värien loistoa ja kuoleman
arvoituksellisuutta.
Tekstinäyte:
…Eikä
Ennin muotokuva ole kunnolla edes alulla. Miten voin maalata melkein
kokonaisen vuosisadan yksiin ainokaisiin kasvoihin? Haluaisin tunkeutua
noitten aikanaan kauniitten kasvonpiirteitten taa ja ymmärtää, mitkä
muutokset ovat muokanneet noita kasvoja niin, että maalauksestani
paljastuisi katsojalle kokonainen ihmiskohtalo. Minua kiinnostaa ihmisen
loputon vaellus täällä maan päällä. Ennin kasvoja hahmotellessani olen
näkevinäni niitten takaa monet aikaisemmat kasvot. Joku valas tai saukko
sukeltaa veteen, tulee pinnalle ilmaa haukkaamaan, vilahtaa näkyviin
vain hetkeksi ja katoaa sukelluksiin taas. Näen Ennin kasvot vain lyhyen
hetken. Samoin omani. Me viivymme täällä niin lyhyen ajan etten ehdi
maalata kenestäkään pysyväistä ja kestävää muotokuvaa. Kaikki ovat vain
vilahduksia. Veden pinnalla välkähtää. Se on illuusio. Elämä jatkuu
vahvana pinnan alla, mutta sinä lyhyenä hetkenä kun pitää haukata ilmaa,
on kerättävä varastoon paljon energiaa, paljon voimaa. Jotta jaksaisi
kestää seuraavan elämän koettelemukset.
…
(s.
239-240)
.."Idan
salonki on mennyttä", kapteeni suhahti korvaan. "Ainakin kohta tulee
olemaan. Rouva on pahasti sairas eikä jaksa enää kauan. Ja muitakin
syitä on."
Mistä kapteeni kaiken
tiesi? Välitti Ennistäkin vaikkei näiden välillä tuntunut olevan mitään.
Työnsi rahaa taskut täyteen. Vai oliko hänellä - köyhällä vaivaisella
työttömällä maankiertäjällä - ollut pelissä tosiaan niin uskomaton onni
myötä? Piti nipistellä vähän väliä käsivarresta ja koetella lompakkoa.
Totta
oli kaikki. Hänellä oli oikein oma hytti laivassa. Moisesta hän ei olisi
osannut uneksiakaan vielä joku aika sitten. Hän nukahti siistiin
vuoteeseensa ja heräsi vasta aamunkoitossa laivan töräyksiin. Hän ehti
kannelle näkemään vielä vilauksen Viipurista. Nouseva aamu oli
sytyttänyt taivaankannen kullanpunertavaan loistoon. Viipurin savujen
sini värjäytyi reunoilta oranssinvärisiksi patsaiksi. Ne kiemurtelivat
hitaasti kohti vaalenevaa taivasta. Uusi työpäivä on alkamassa. Ennikin
heräisi, pukeutuisi koreisiin vaatteisiinsa ja lähtisi somana työhön.
Miksikähän Enni ei ollut aviossa? Olisi luullut kosijoita löytyvän.
Siskolikka alkoi olla jo vanhapiika. Yksinäinen vaeltaja hän oli
itsekin, kohta ikäloppu kurttuposki vanhapoika. Jollei sitten nyt, kun
rahaa oli- . kauniit, nuoret tytönkasvot vilahtivat mielessä.
Kapteenilla oli rikas akka. Ruma oli kuulemma mutta kun rahaa oli, niin
kaikkea sai. Komean miehenkin.
Olisikohan Enni joskus ajatellut kapteenia? Jotenkin oli silmä joskus
hiukan välähtänyt. "Hyvät hylkii, huonot pyrkii", oli Enni kerran
tiuskahtanut hänelle kun hän oli udellut sulhoista.
Takaisin etusivulle
Takaisin Romaanit sivulle
